Tokio, maailman suurin metropoli oli suuntanani parin Kiotossa nukutun yön jälkeen. Tämän ensimmäisen pääkaupunkivisiitin perimmäisenä syynä oli vierailla sosiaalityön konferenssissa nimeltään "21st Asia Pacific Social Work Conference", jonka pitopaikaksi tälle vuodelle sattui Japani ja Tokio.
Koska Suomesta paluun ja Tokioon lähdön väliin jäi niin vähän aikaa ja halusin hetken hengähtää ennen seuraavaa matkaa, päätin turvautua nopeaan mutta kukkaroa kirpaisevaan vaihtoehtoon eli luotijunaan (shinkansen), jolla tänne Tokioon hurahtaa reilussa kahdessa tunnissa. Toinen vaihtoehto olisi ollut ottaa yöbussi, jonka kokeilu on edessä paluumatkalla muutaman päivän päästä.
Tulin juuri hotellille toisen päivän luentojen päätyttyä. Nautin kävelystäni Wasedan yliopistokampukselta, tällä kertaa turvautumatta metroon, kun ilma oli sentään jo hieman viilennyt, ehkä jopa alle 30 asteen. Tämä oli myös Suomesta paluun jälkeen helpoin päivä helteiden osalta, ei siten että olisi ollut sen viileämpi, mutta ehkä alan jo edes hieman tottua jatkuvaan kuumuuteen ja oppia nauttimaan täysin rinnoin vähän viileämmistä sisätiloista, juomaan tarpeeksi vettä ja kävelemään tavallista rennommin, unohtamatta oikeanlaista pukeutumista (vaatteiden liehuvuus-ominaisuus on plussaa). Nyt myös täysin ymmärrän päivänvarjojen, lierihattujen, viuhkojen, pikkupyyhkeiden ja kylmän kahvin ja teen funktiot, ne todellakin toimivat! Päivänvarjoa en sentään vielä ole hankkinut, mutta muita on jo tullut testailtua.
Eilen oli rankka päivä siinäkin suhteessa, että Tokioon saavuttuani en tietenkään päässyt hotellilla käymään suihkussa ennen seminaarin alkua, kun huoneen sai käyttöön vasta iltapäivällä. Päätin helteeseen tuskastuttuani hoitaa vain pakolliset rekisteröinnit, jättää luennot suosiolla tuleville päiville ja skipata konferenssin "alkulöpinät". Ihanan viileä auditorio kuitenkin kummasti veti minua puoleensa rekisteröintitiskin vieressä, joten mieluusti istahdin sinne odottamaan avajaisten alkua. Tuntuipa jotenkin hassulta hoitaa rekisteröinti eri tiskillä kuin paikalliset, meille kaukomailta tuleville oli nimittäin merkattu oma pöytä "overseas"-plakaatilla. Siinä sitten salamavalojen räiskyessä sai noutaa oman seminaarilaukkunsa ohjelmineen, kylläpä tuntui erikoiselta, varsinkin kun olo oli kaikkea muuta kuin edustavan oloinen helteessä matkatavaroiden kanssa vaeltelun jälkeen. Ja taisi olla niitä harvoja kertoja, kun minua ollaan puhuteltu suoraan ja pelkästään englanniksi.
Törmäsin avajaisseminaarissa Kiotosta tuttuun professori Kiharaan (kuulin muuten kerran hänen sanovan että ulkomaalaisilla on vaikeuksia muistaa hänen nimeään, täytyypä joskus muistaa mainita ettei minun jostain syystä ole), ja hän innokkaasti esitteli minua sekä konferenssin muutamalle arvovieraalle että parille tuntemalleen opiskelijalle/tutkijalle. Päivän jälkeen olinkin iloinen mentyäni avajaisiin, kun sain tätä nykyä Havaijilla sosiaalityötä opiskelevista japanilaisista tytöistä, Ayakasta ja Sahosta, seuraa tulevillekin konferenssipäiville. Mielenkiintoista oli myös kuulla, että Havaijin väestöstä etniseltä taustaltaan japanilaisia on lähes viidennes. Matkatoimistojen mainoksista päätellen se on myös japanilaisten suosima lomakohde. Lentomatka sinne kestää hieman vähemmän kuin Suomeen, noin kahdeksan tuntia.
Joka puolelle seminaaripaikkaa eli Wasedan yliopistoa on kiinnitetty ilmoituksia, joissa kerrotaan miten siellä pyritään säästämään sähköä. Esimerkiksi ilmastointi on kytketty jäähdyttämään vain 28 asteeseen asti. Silti sisäilma tuntuu ihanan raikkaalta ulkoa tullessa. Saman suuntaisen tekstiviestin sain itse eilen Kioton ulkomaalaisille suunnatusta uutiskirjeestä, eli että ilmastointia olisi suositeltavaa käyttää tuolla 28 asteen asetuksella sekä muita ohjeita sähköä säästävämpään arkeen. Sähkön säästö taitaa osittain näkyä myös hotelliltani aukeavasta iltamaisemasta, kun valoja ei ehkä näy niin paljon kuin tavallisesti. Hotellin lähellä sijaitseva, Shinjukun kaupungintalon maisema 200 metrin korkeudesta on tosin vielä testaamatta, ja näkemättä ovat vielä myös kiireisimmät kadut valomainoksineen.
Lämpöisen ilman lisäksi eilen illalla kuumotti myös eräs toinen luonnonilmiö, kun hotellihuoneen seinät alkoivat natista, ja huone tuntua ennemmin laivan hytiltä, tosin tyynehköllä merenkäynnillä. Tätä kesti ehkä vajaan minuutin ajan. Sain tietenkin tämän tuntiessani sydämeni pamppailemaan, ja tv:n pikapikaa avattuani sain tietää, että Tokiosta vajaan 60 kilometrin päässä (sekä yhtä syvällä maanpinnan alla) oli tapahtunut 5,3 magnitudin järistys. Tämä taitaa kuulua täällä jokseenkin tavalliseen arkeen, eikä minulta kukaan tänään edes kysynyt, huomasinko eilen järistystä. En myöskään osaa sanoa, olisiko sitä tuntunut kadulla kävellessä. Itse olen aika korkean hotellin 8. kerroksessa, joten ehkä tuntuu myös helpommin. Pienestä ahdistuksestani selvittyä sain vielä unen päästä kiinni.
Tämänvuotisen sosiaalityön konferenssin teemana on "Crossing Borders: Interdependent Living and Solidarity", eli tiivistäen rajat ylittävä solidaarisuus ja keskinäinen riippuvuus oli kyse sitten eri kansallisuuksista, etnisistä ryhmistä, sukupuolista, sukupolvista jne. Avajaispäivän puheenvuorot alkoivatkin lähes poikkeuksetta viittamalla Aasian ja Tyynenmeren alueen kohtaamiin luonnonmullistuksiin, joissa rajat ylittävä apu ja yhteiselo on ollut keskeisellä sijalla. Suomessa käytävään keskusteluun puolestaan liittyi pohdinta GNH:stä (Gross National Happiness, vrt. GNP, Gross National Product eli BKT) eli tavasta pyrkiä tuomaan taloudellisen mittariston rinnalle hyvinvointia kokonaisvaltaisemmin kuvaavia mittareita. Käsite on alun alkujaan lähtöisin Bhutanista.
Muihin konferenssin teemoihin on tähän mennessä kuulunut mm. puhe yhteisöistä ja yhteisöjen mahdollisuuksista tukea jäsentensä hyvinvointia esimerkiksi uusilla tavoilla yhdistää eri alojen ammattilaisten osaamista ottaen huomioon yksilön ja tämän lähiyhteisön tarpeet ja voimavarat. Lisäksi pohdittiin voimassaolevaa, kansainvälistä sosiaalityön määritelmää Aasian ja Tyynenmeren alueen maiden näkökulmasta ja etenkin sitä, onko nykyinen käsite liian länsipainotteinen sivuuttaen osittain muiden kulttuurien arvot ja ihanteet. Mielenkiintoinen keskustelu jatkuu vielä muissa foorumeissa, mutta väliin koko keskustelun tarpeellisuutta puhujien rinnalla kyseenalaistettuani sain kuitenkin havaita, että välillä on ihan järkevääkin pysähtyä miettimään, mikä sosiaalityön arvoja, ihanteita, tavoitteita ja sisältöjä yhdistää maailmanlaajuisesti, ja mikä taas erottaa.
Nyt tätä kirjoittaessani on tullut kuin huomaamatta täysin pimeä (sekä iltapala-sushit kadonneet lautaselta), eikä kello ole vielä edes kahdeksaa illalla! Olin onnekas saadessani kokea tänäkin vuonna Suomen yöttömät yöt. Sen olen huomannut olevan itselleni aika tärkeä kokemus, ainakin jos on pimeän osan vuodesta viettänyt Suomessa. Yhtenä vuotena minulle kävikin näin ollessani Berliinissä kesän ja kotimaassa sekä edeltävän että sen jälkeisen talven, ja muistan kuinka tuntui, että jotain jäi puuttumaan syksyn Suomessa koittaessa.
Konferenssi jatkuu vielä huomisen sunnuntain ja vähän maanantaita, ja luvassa on elämyksiä teeseremoniasta kenttävierailuun vanhusten palvelutalossa.
Reissukuvia luvassa myöhemmin.
Tokion terveisin,
Tiina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti