Hirmu nopeasti on mennyt aika täällä, jo yli kuukausi takana. Muutama viikko on nyt siihen, kun kirjaudun yliopistolle. Nyt olen vasta käynyt tutustumassa kampuksen pihoihin ja yrittänyt käydä kirjastossa. Yritykseksi se jäi, sillä kirjastokorttia minulla ei vielä ole, eivätkä portit aukene ilman sitä. Näytti samanlaiselta systeemiltä kuin on metroasemilla, eli lippu koneeseen, portit aukeaa, ja lippu takaisin käteen portin toisesta päästä. Lähinnä ulkoapäin tarkasteltuna kampus näytti viehättävältä punatiilisine rakennuksineen, ja olipa siellä oma kappelikin. Etenkin iltavalaistuksessa pihapiiri rakennuksineen ja kauniine puineen teki vaikutuksen. Kampusalueelta löytyy myös paljon kahviloita, muutama ruokakauppa ja kirjakauppa. Kauppojen valikoimissa on myyntiartikkeleita välipaloista opiskeluvälineisiin, kuten esimerkiksi kannettaviin tietokoneisiin ja koulupukuihin. Kun kampukselta löytyy kaikkea, ei päivän aikana tarvitse altistua kaupungin muille houkutuksille.
Tällainen keskus löytyy parin korttelin päästä kotoa (täällä tosiaan osaa arvostaa sitä, jos löytyy välillä enkuksikin tekstiä, ilahduttavan paljon kuitenkin löytyy)
Tällä viikolla hoidin taas lisää käytännön asioita, kun hommasin kännykän ja siihen pre paid -liittymän, avasin pankkitilin ja tilasin koetilauksena Japan Times -sanomalehden. Kännykkää hommatessa aikaa vierähti pari tuntia, vaikka minulla oli paikallinen tuttava apuna. Pankkiin puolestaan uskaltauduin yksikseni, ja aikamoista sönkötystä se sitten olikin. Onneksi virkailija osasi kirjoittaa joitain asioita englanniksi paperille, ja minä ymmärsin edes muutaman sanan japania. Sain myös rustattua koko nimeni katakanoilla papereihin, mutta osoitettani en sentään kanjeilla osannut kirjoittaa. Ongelma ratkesi, kun heiltä löytyi kadunnimestäni valmis leimasin. Virallisena allekirjoituksena täällä yleensä käytetään yksilöllistä leimasinta, ja sellaistahan minulla ei tietenkään ole. Allekirjoituskin onneksi kelpaa, mutta läheltä piti, ettei tarvinnut täyttää kaikkia papereita uusiksi (kolmatta kertaa), sillä neljästä rustaamastani allekirjoituksesta yksi hieman poikkesi muista. Yksi viiva oli niin haalea, että kynän veto välillä katkesi (huiii), joten sitä sitten virkailija puntaroi ja pähkäili, ja kävi lopulta kysymässä kollegaansa apuun. Onneksi riitti se, että vähän tummensin kyseistä kohtaa jälkikäteen. Tästä ja muista kommervenkeistä selvittyäni poistuin pankista ylpeänä tilikirjan omistajana (sellaisiakin vielä on olemassa).
Seuraavana aamuna sain ensimmäistä kertaa hakea lehden postilaatikosta. Ihmeellistä kyllä, mutta jotenkin tuntee enemmän olonsa kotoisaksi (tai olonsa täällä jollain kummallisella tapaa enemmän oikeutetuksi), kun saanut hoidettua asiat eri instanssien kanssa, ja lehtikin tulee luukkuun ihan omalla nimellä. On nyt sitten paikallisen, virallisen yhteisön hyväksymä jäsen ainakin seuraavat noin 14 kuukautta. Ehkä täällä saa näistä asioista myös enemmän onnistumisen tunteita, kun joutuu tsemppaamaan tuon kielimuurin kanssa.
Arkisista asioista vielä arkisempiin. Mikä täällä jaksaa aina ihmetyttää, ovat muovipussit, joihin ei voi olla törmäämättä joka paikassa. Harmillisesti en osaa vielä sujuvasti ruokakaupassa sanoa, että minulla on kangaskassi enkä tarvitse muovipusseja, joita he aina kasaavat ostosteni päälle. Välillä ostokset saa valmiiksi pusseihin pakattuina. Tavarataloissa pussi vielä suljetaan tarralla, mikä näin toimii merkkinä siitä, että pussin sisältämät ostokset on maksettu. Uusimpana pussi-ilmiönä olen nyt törmännyt aamun sanomalehteen, joka on siis yksittäispakattu läpinäkyvään pussukkaan. Roskien lajittelu ja kierrätys täällä on kyllä hoidettu hyvin, eikä siitä ole (kai) kovin helppo edes laistaa, mikä on tietenkin hieno juttu. Ja kuten muutamalla festivaalilla on saanut huomata, että vaikka ihmisiä on paikalla tuhansia, niin ympäristö säilyy roskattomana ja näin, vaikkei edes olisi satsattu välttämättä roskapönttöihin. Jos tyhjentyneelle, automaatista ostetulle kahvitölkille (kan koohii) ei löydy lähistöltä roskakoria, niin se sitten viedään kotiin.
Tämä käsillä oleva viikonloppu vierähtää tilastotieteen tehtävien ihmeellisessä maailmassa, mutta lauantaille on sentään luvassa jotain muutakin. Japaninkurssilaisten kanssa lähdemme katsastamaan rakugo-esitystä, joka on japanilaista komediallista tarinankerrontaa. Vaikka kurssilla on edetty jo verbeihin asti, on esitys onneksi englanniksi, mutta toivottavasti muuten perinteitä noudatteleva, mitä ne sitten ovatkin. Ensi viikolla on luvassa muutaman päivän reissu lumisiin maisemiin Iiyamaan Naganon prefektuuriin. Toiveissa olisi murtsikka, mutta pelkäänpä, että ainoastaan laskettelu onnistuu. Siitä onkin vierähtänyt pitkä aika, kun on viimeksi laskettelumonoja jalkoihinsa sovitellut. Näistä maisemista kuvia sitten ensi kerralla.
Mata raishuu! Ensi viikkoon!
Heipsis, kylläpä sulla ystäväiseni pysyy aivonystyrät kunnossa, kun jumppaat noita kanjeja. Ei voi kuin ihastella tuota sinnikkyyttä :) Hyvää ystävänpäivää! t.Suitsapuitsa
VastaaPoistaSalmiakinmakuiset terveiset Suomeen, kiitos ihanasta ylläristä teille ystäväiseni!
VastaaPoistaHei Tiina!
VastaaPoistaIhanaa lukea näitä sinun sivujasi. Pääsee piipahtamaan toiselle puolelle maailmaa... kiitos kun jaat nämä kokemukset meidän kanssamme!
Kuule, minun pitäisi laittaa sinulle henki.koht postia. Lähetin sulle s-postia jo tässä jonkin aikaan tiina.tapanila -muodolla, kun hoksasin että vanhentunut nimi on kyseessä. Sitten laitoin uudella sukunimellä tuohon helsinki.fi -osoitteeseen - onko se sulla vielä käytössä?
t.Kati