Hyviä fiiliksiä

Kun nyt menin ilmoittautumaan syyskuun alussa järjestettävään Helsinki Midnight Runiin tarkoituksena juosta siellä kymppi, aloitin säännöllisen lenkkeilyn (pitkästä aikaa, jälleen). Tavoitteena juoksutapahtumaan olisi se, että maaliin tullessa olisi hyvä fiilis juoksusta, mielellään toki niin että koko matkan olisin taittanut juosten, mutta hyvä fiilis maalissa olkoon nyt kuitenkin se ensisijainen tavoite. Toki yksi tavoite on jo saavutettu, kun lenkkeily tuntuu pitkästä aikaa oikein kivalta. Etenkin lenkkeilyn aloituksessa minulla on ollut aina sama ongelma, kipeytyvät polvet. Aloitan liian innokkaasti, enkä malta kävellä välissä, tai juoksen heti liian pitkiä pätkiä. Siihen se into monesti lopahtaakin.

Tällä kertaa olen ottanut avukseni ohjelman, joka jo nimellään vakuutti: sohvaperunan juoksukoulu. Ohjelma löytyy täältä:
http://www.pori.fi/material/attachments/vapaa-aikavirasto/liikunnanohjaus/5twOyf7LV/juoksuohjelma_11vkoa.pdf

11 viikon ohjelman läpikäytyään sohvaperunan tulisi olla kympin juoksukunnossa, mikä tarkoittaa, että juuri ennen syyskuun koitosta minun olisi ainakin ajan puolesta mahdollista saada vedettyä ohjelma läpi. Nyt on nelisen viikkoa takana. Ja tulos, polvet eivät ole kipeytyneet, ja innostus on säilynyt!

Ohjelma on muutenkin kivan kannustava ansaittuine vapaapäivineen ja mukavan pituisine lenkkipyrähdyksineen. Välillä päivän lenkki on hoidettu jo 15 minuutissa. Näin ollen ei ole lainkaan korkea kynnys vetää lenkkivermeitä päällensä harva se ilta.

Täällä olen ottanut tavaksi lähteä lenkille vasta illan pimeydessä. Pimeys koittaa kylläkin jo iltaseitsemän aikoihin, mutta lykkään lähtöä yleensä jonnekin iltaysin ja yhdentoista väliseen aikaan, jolloin on sekä viileämpää että vähemmän trafiikkia kaduilla. Juoksentelen kaduilla, joilla liikkuu myös autoja, joten on huomattavasti mukavampi, kun ei koko ajan tarvitse olla niitä varomassa. Kävelyteillä ei ole yhtä mukava juosta, sillä se tarkoittaa että vieressä on silloin vilkasliikenteinen autotie. Joenvarsi olisi muuten ideaali, mutta siellä ei ole minkäänlaista valaistusta, joten sinne ei pimeällä kannata mennä nilkkojaan nyrjäyttämään.

Kovin valoisia eivät ole myöskään lähiympäristömme lenkkitienoot. Katulampun valaisemaa kohtaa ehtii odottelemaan, jotta voi välillä vauhdissa tarkistaa, montako minuuttia on juoksua takana. Silloin kun en vilkuile kelloani, on ihana keskittyä aistimaan yön tunnelmia, kevyempää ilmaa, hiljaisuutta, tummaa taivasta vasten piirtyviä vuoria, riisipellon yllä loistavaa kuutamoa, hieman kolkon oloisia tyhjiä leikkipuistoja, tai kontrastina, pimeydessä loistavia juoma-automaattirivistöjä. Rauhan rikkovat silloin tällöin (ja yhä enenevissä määrin) puskissa säksättävät zemi-hyönteisten kuorot, sekä läheisen rautatien tasoristeysten kilkattavat portit. Kaupungin näkee ja aistii ilta-aikaan eri tavoin kuin päivällä. Vähän sama juttu, kun vertaa pyörän ja julkisten käyttöä. Kaupungin hahmottaa aivan eri tavalla pyörän selkään hypättyään, sen tuntee ikään kuin omakseen, valloitettuaan sen pääväylät ja sivukujat, välillä uusille reiteille eksyen.

Yön raikas ja rauhoittava aistimaailma toimii ainakin toistaiseksi hyvänä motivaattorina lenkille lähtöön, ehkä syyskuista tavoitettakin enemmän. Toki osansa on myös sillä lenkin jälkeisellä mahtavalla fiiliksellä, joka tulee kun kotona istahdan olkkarin tatami-lattialle kylmä vesipullo toisessa ja ilmastointilaitteen kaukosäädin toisessa kädessä, lepohetkeni ansainneena.

Tässä kuvia tämänviikkoiselta lenkiltä:

Yy, kaa, koo, hep!

Pyörin lähinnä junaradan itäpuolisella alueella. Ja mitä huomaankaan, en ole vielä käynyt katsastamassa meitä lähimpänä olevia temppeleitä, tämä asia täytyy vielä korjata!